KURKIEN JÄLJET

9. toiseus

Lassin sisko ajoi portaiden eteen, sammutti autonsa ja istui kuunnellen hetken lämpimän moottorin naksahduksia. Lopulta autokin hiljeni. “Ihan kuin tämä piha, ihan kuin tämä talo. Ihan kuin kaikki”, sisko huokaisi. Mikä lie tahdonvoiman puuska iski ja sisko sai itsensä autosta ulos, portaita ylös ja oven auki taloon.

Kerniliinalla oli kahvikuppi. Kupin pohjalle oli jäänyt kahvia, aamulla keitettyä. Kahvipurkki oli siististi keittimen vieressä. Neljä tuolia tuijotti kohti hiljaista pöytää, johon heijastui eteiseen unohtunut valo. Valo ulottui heikosti myös pihalle portaiden yli pihaan johtavalle tielle. Pihan tyhjyys, pellossa kurkien viimeisten tanssien jäljet.

Harri sai soiton, oli päivystysvuorossa. Mitään koko viikolla ei ollut tapahtunutkaan. Harmaan taivaan alla ei edes kuoltu. Ehkä sekin väisteli tätä tapahtumattomuutta, kulki sinne, missä elämä riepotteli, kerskaili ja rupatteli valheita niille, jotka jaksoivat tai ehtivät kuunnella. Harva ehti.

Valtatien kiemurteleva, urissaan tuskaileva kita oli nielaissut taas uhrinsa. Harri ajoi hämärtyvässä iltapäivässä kohti onnettomuuspaikkaa. Liikenteenohjaajana oleva poliisi viittoi Harrin ajamaan lähemmäksi. Rekka makasi kyljellään syvässä ojassa, sininen pienempi peltikasa oli nostettu tien sivuun. Ambulanssi lähti pillit huutaen kohti etäistä keskussairaalaa.

Harri pysäköi autonsa. Sininen romukasa näytti jotenkin tutulta. Hitaasti kävellen Harri meni lähemmäksi ja näki tutun rekisterikilven muodottomaksi litistyneen auton keulassa. Harri pysähtyi, näki maantielle peitetyn ruumiin. Minä en pysty tähän, minä en pysty tähän, hän hoki itselleen. Mutta minun täytyy. En minä sinua siihen jätä, vaikka et minua vaatisikaan. Et sinä koskaan vaatinutkaan paljon mitään, olisit huutanut tai tehnyt jotain, en tiedä mitä, en tiedä mitä olisit tehnyt. Nyt makaat saatana siinä ja kaikki on tehty!

Harri pyysi Lassin siskolta luvan käydä tämän kotona. Kerniliinalle jääneeseen kahvikuppiin oli jämähtänyt kahvi. Harri otti kupin, pisti veden valumaan tiskialtaaseen. Hetken liuotettuaan kuppia hän sai sen puhtaaksi, pisti muiden siististi aseteltujen kuppien viereen. Olohuoneesta hän otti mukaansa pienen kehystetyn kuvan Lassista ja laittoi sen Kallan kuvan viereen. Kissa ja Lassi.

Mainokset

Suoran jälkeen mutkia

Kaikki yhtenäiväisyydet todellisuuteen kielletään. Ja jos todellisuuksia löydetään, ei niitä sittenkään hyväksytä. Ja jos hyväksytään, ei myönnetä sittenkään.

Puuttellinen ja vajavainen tarina kuvitteellisesta Vähätötterön kylästä.

Suora on pitkä. Mutta suoran jälkeen tulee mutkia, mäkiä, kylän läpi leikkaava vähäinen mutapohjaisista lammista isompaan järveen laskeva joki, mutkia ja niiden jälkeen taas se sama suora. Vähätötterön lenkki on kierretty. Joskus siellä asui kansa, joka oli sodan kasvattama ja sodan jälkeen kasvatettu ja joka raivasi lähes koko kylän pellot, joita ei halla suotta kiertänyt eikä kivi roudan mukana jäänyt nousematta. Ja rakensi talot kahteen kerrokseen, joiden yläkerrasta saattoi nähdä vilauksen naapurista.

Naapurista lähti mummo, ripeästi käveli veto-ojan vieressä vettä polvissa lyhyet kumisaappaat jalassaan, kun ei lyhkäisiin jalkoihin muut istuneet. Se tiesi kokolailla tarkkaan asiat. Jos ei omia asioitaan, niin ainakin oli kiinnostunut muiden asioista. Tuli hiljaa kylään, tiedusteli ja kyseli, kahvitkin mielellään joi ja sanoi asian tai kaksi. Omista asioista ei niin väliä, mitäs niistä. Kun tietä pitkin poispäin käveli, katseli oikeaan ja vasempaan, kääntyi vasempaan ja meni syytinkitaloonsa miettimään ja mieleensä painamaan. 

Taittoi hiljaa ahdistuneen miniänsä leipomasta pullasta palasen, kastoi kahviinsa ja puraisi pehmenneestä käntystä tekohampaillaan.

Tekohampaat eivät oikein asettuneet suuhun, kun Ville käveli Pappa-Tunturinsa luokse navetan takana olevaan aittaan. Tuolla tuo yksikin istuu kahvia juomassa, ei Kalervon akka rauhaa saa. Kun Ville astui hämärään aittaan, mopo tunnisti tulijan ja ovelalla yhden silmän katseellaan ohjasi huononäköisen tulijan luokseen. Päästyään mopon luokse Ville ei enää muistanut, miksi oli siihen tullut. Ehkä olisi ollut parempi auttaa Kalervoa Zetorin renkaan vaihdossa, mutta poika ei sanonut mitään jälkikasvunsa kanssa pitkällä kammella muttereita vääntäessään. Miksiköhän Kalervo huoli tuon pojan miniän mukana, vaikka ei itse edes sitä alulle pistänyt? Vaan ahkera poika tuo Ilari näkyy olevan ja tarkkakätinen. Ville käveli aitan luota sirkkelöimänsä klapikasan ohi eteiseen, laittoi kumiteränsä huolellisesti vierekkäin ja käpytteli vesipolvisen viereen syömään hiljaa ahdistuneen miniän lihakeittoa.

Lihakeittoa meni kolme täyttä lautasellista, Aaron harmaapäinen äiti laski. Mutta kun oli jo kolmatta kymmenettä vuotta keittänyt pojilleen keittoa, ei määrästä voinut erehtyä. Aarolla oli lautasen ja mahansa vieressä lottokuponki, jonne kynänpätkä pisti rasteja satunnaiseen järjestykseen käden seuratessa tahdottamana perässä. ”Voiskohan sitä lähteä kylille tännään”, Riitta kysyi pyyhkiessään rätillä hajamielisenä pöydän reunoja. Harmaapäinen äiti vilkaisi tyttäreensä, joka oli vasta 24:n ikäinen ja mankui jo tansseihin pääsemisestä. Riittaa ei kyllä sellaisiin paikkoihin vielä lasketa, mitä Untokin olisi sanonut, harmaapäinen äiti vihastui ottaen emalisen kattilan siniseltä pirttipöydältä kiukkuisena. Heikki mietti vieressä sontaruuman tyhjentämistä navetan takaa, mutta kun Massikan startin kanssa oli harmia päivä toisensa perään, päätti Heikki jättää asian sikseen ja heittäytyi penkille maakuntalehti päänalusenaan. Uni ei tullut, vaikka iltapäivä jo hämärsi tuvan; lamppuja kun tuli joskus remontissa laitettua vain yksi isoon tilaan. Taunus piti käydä hakemassa huonosti käynnistyvällä Massikalla 300 metrin päästä ojan pohjalta. Oli joutunut sinne, kun Koneyhdistyksen Raimo oli taas säästänyt lananteriä ja piennar oli jäänyt pehmeäksi. Onneksi edellisestä kerrasta oli jo puoli vuotta, kun Taunusta edellisen kerran Taunon pajalla oiottiin. Tietoisuus hälveni rasvan tuoksun myötä ja Heikki nukahti päiväunille.

Päiväunien jälkeen Artturi oli hikinen. Henkselit olivat painaneet tuhtiin vartaloon y-kuvion kirjavan aluspaidan alle. Pussihousuissaan ja harmaissa villasukissaan Artturi nousi penkiltä ylös ja näki kun Keijo paistoi lauantaimakkaraa valupannussa hellan ääressä. Paksun viipaleen viereen tirisevään rasvaan Keijo heitti sipuliviipaleita. Pannulta nouseva käry peitti armeliaasti ikkunasta pelloille, joissa oli satakunta naapurilta pari vuotta sitten lainattua heinäseivästä pystyssä, päin avautuvan maiseman. Raimo kapusi yläkerrasta alas tupaan päivällisen toivossa. Artturi, Raimo ja Keijo istuutuivat pöytään, mättivät lautasilleen perunoita, paistettua lauantaimakkaraa ja sipulinpalasia. Keskellä pöytää oli piimäpurkki ja vanhassa sinappipurkissa oli suolaa. ”Heh, muistattako työ, kun viime talavena ol nii kylymä, että sahapukitkin nostel jalakojaan?” nopeasuinen Keijo kysyi. Hörähdellen nuoremman veljen nokkeluudelle Artturi otti penkin alta Koskenkorvapullon.

 Koskenkorvapullon korkki aukesi napsahtaen. Tuttu ääni Eerolle. Corolla kehräsi varmasti eteenpäin ja Alkon paperipussi oli apukuskin jalkatilassa rytyssä. Kipeä selkä ei muistuttanut vartin päästä olemassa olostaan, kun Koskenkorva alkoi vaikuttaa Eeron tajunnassa. Nimismiehen kiharat saivat peräkontissa olevan moottorisahan ja bensakanisterin tärisemään enemmän kuin Yhtiön hakkuissa. Eero yritti muistella, mikä kipu oli ruotsiksi. Göteborgissa sen joku oli Eerolle sanonut, mutta ei metsurin päähän mitään ollut jäänyt. Hyvä, että oli suomalaisia siellä, niin ei tarvinnut kieltä turhaan opetella. Pojat kyllä oppivat, vaikka opettaja ihmetteli Eeron, akan ja poikien muuttaessa takaisin, miten pojat eivät vielä kolmannella ja viidennellä osanneet kirjoittaa kuin muutaman sanan suomea ja nekin sanat vähän sinne päin. Korkki aukesi taas hankalan risteyksen jälkeen, kun taas pystyi yhdellä kädellä ajamaan. Saatana, huomenna raveissa pistän Uusi-Humaukselle varman, Eero mietti synkistyen jälleen muistaessaan, että anoppi ja appi tulivat taas kyttäämään ja akkaa hyysäämään. Suoralla Eero otti vielä hörpyn Koskenkorvaa, tärisi juoman voimasta niin että Corolla oikeanpuoleiset renkaat kävivät jo ojan puolella. Mutta auto taipui takaisin tielle jättäen muistomerkin hiekkatielle.

Hiekkatie alkoi heti värillisen tien jälkeen. Entisen kaupan luona, nykyisen Viholaisen luona, oli joukko miehiä ringissä. Keskellä kaksi miestä veti toisiaan turpaan. Rauno ei koskaan vetänyt ketään turpaan. Paitsi kännissä. Viina muodosti Raunon ympärille mustan kehän, jonka sisällä hän poukkoili ja törmäili. Kehä aukesi vasta aikaisin aamuisin ja silloin Reijo nousi, joi kahvit ja teki puutöitä lähes tauotta. Hymähteli ja myhäili lapsilleen ja akalleen, jolla oli vähän sanomista, mutta sen kanssa oli jo eletty vuosi jos toinenkin. Pappi taisi antaa luvan yhteiselolle, vaikka kyllä sitä tansseista pyörällä tullessa taidettiin jo kokeilla mekon alta. Jostain sanomisesta turpaanveto käyntiin lähti. Kukaan ei mennyt väliin, sillä parempi tällä tavalla. Kyllä ne siitä rauhoittuvat ajan päästä.

Päästä joskus puristaa niin saatanasti, Armas mietti. Tekeepä mitä hyvänsä, mikään ei riitä. Sitä käy töissä kylällä, hoitaa pellot ja lehmät, navetat ja akankin. Nuo kaksi istuu kammarissa ja mikään ei käy. Pitempi hiuksinen valittaa, isompi ja karvaisempi ei sano mitään, mulkoilee vain. Tätä ei paikkaa ei voi pitää mitenkään oikein, Armas huokaisi kävellessään navetasta tonkkakatoksen ohi kohti porstuaa. Ja jos niitä on kaksi tuossa kammarissa, niin yläkerrassa on yksi mulkku lisää. Ei akkaa saa itselleen, käy neljänttä kymmenennettä ja on äitinsä tississä kiinni. Akka on kyllä hyvä, paha suustaan, mutta hyvää tarkoittaa ja hyvä onkin myös. Kun uskaltaisi itse sanoa kaapin paikan noille kolmelle. Muuttaisivat kylälle ja äkkiä.

Äkkiä Johtotähti hörähti käyntiin. Pystylamppuinen ikiliikkuja päästi katkeran savupilven perästään, mutta se ei haitannut Seppoa. Viiksissä oli vielä hiven ruskeaa kastiketta, lippalakki peitti likaiset hiukset. Seppo kävi irrottamassa piuhat akusta, pamautti Johtotähden konepellin kiinni. Osuuskaupasta 16 vuotta sitten ostetut kengät liimautuivat auton polkimiin. Sulo mulkaisi sinisen Fordin ohjaamosta Seppoa ja käänsi traktorin pellolle kyntöaura perässään. Johtotähti lähti raksuttaen kohti maantietä, kääntyi maitokopin luona oikealle, puoli kilometriä eteenpäin, kääntyi nakutteli kolmisen kilometriä ja pysähtyi metsäautotien kohdalla. Seppo pisti punaisen lippahatun ja liivit päällensä ja nousi autosta pois.

”Pois se on tästä männy”, Heikki sanoi ja hörähti päälle. ”No niinpä näkkyy. Se on muuten Kapea-Väinö kuollu vanhainkojissa öylissä aamuna”, Seppo totesi. ”Joo, niihä tuo näky lähtenee, vesipolvinenhan tuon ties taas oamulla kertoa äetmuorille”, Heikki vakavoitui. ”Niihä se aena.”

KOPINA

8. toiseus
Katariina heitti keväthaalarin eteisen lattialle ja käski Sannin pukea. Aikaa ei ollut kiukutteluihin, jos et itse pue, niin äiti pukee. Äiti puki, otti lipaston päältä viikonloppukassin isälle, aukaisi oven ja antoi tyttärelle lähtökäskyn. Kumppareiden ja korkokenkien kopina kaikui kerrostalon käytävässä polyrytmisena mattona.

”Sami hakee tänään, Sanni menee isälleen viikonlopuksi. Muistuttakaa sitä, että ottaa Sannin matkakassin. Sami tuo maanantaiaamuna”, Katariina kertoi perjantaistuneelle lastenhoitajalle, joka näytti miettivän enemmän Tallinnan risteilyä kuin asiakkaan sanomaa. ”Ok, kerrotaan iltavuorolaiselle”, lastenhoitaja mumisi. Näköjään ammattitaitoon kuuluu osata kuunnella kuuntelematta, Katariina mietti sarkastisesti. Roikkuva kurahousuarmeija toivotti eteisessä viikonloput, kun yksinhuoltajaydinkärki kiiruhti kuraisen päiväkodin pihan läpi autolleen. ”Isä ja äiti näköjään tuovat aina yhdessä lapset päiväkotiin, saatanan harmonisoidut hamsterit,varmana ei kotona ikinä riidellä, pöytäliina on marimekkoa ja isä pukeutuu yöllä naisten vaatteisiin äidin ollessa työpaikan risteilyllä. Vaikka ei se varmaan lähde sinnekään, kun haluavat aina olla yhdessä”, Katariina katkeroi, antoi autolle tarpeettoman paljon kaasua ja Skodan moottori ulvahti kevätaamussa. Parkkipaikan yli lentävä kurkipariskunta vilkaisi paheksuen alaspäin.

Aamu, aamupäiväkituminen, lounas maustettuna sävelradiolla, iltapäivä ja kellon koneisto varmasti ruosteessa. Sielukin kaipasi hitsausta, ruostunut takaseinästä puhki. Katariina pyöritteli kännykkäänsä hajamielisenä työpöydällään SAP-toiminnanohjausjärjestelmän tuodessa koleerisen valon naisen naamalle. Älykännykän näytössä oli lähettämätön tekstiviesti Vastaanottaja: Harri. Pieni liike, äärimmäisen pieni liike. Lähetä! Lähetä! Send! Do the right thing! Mutta käsi ei ohjautunut mobiililaitteen näytölle.

Hautaustoimiston Harri oli peruuttanut mustan auton talliin, kävellyt kädet mustan puvun taskussa toimiston läpi kukkakaupan puolelle. Siellä oli aina jotenkin rauhoittavaa olla. Varsinkin kun omistajapariskunta oli lähtenyt jo kotiinsa. Ei sillä, he olivat paras työnantaja ikinä. Palkkakin nousi pyytämättä. Jouluna tuli viinipullo ja keväällä lahjakortti urheilukauppaan. Harri istui jakkaralle ja tuijotti ulos kevätharmauteen. Näyteikkunan ohi raahautuvat autot olivat kuin hirviä, edes ja takaisin. Minä voisin olla saksalainen vähän kuluttava keskiluokan auto, joka jatkaisi matkaansa läpi maailmankaikkeuden, Linnunradan vasemman kaistan jarruttaja, Harri mietti. Olisiko siellä odottamassa Kalla-kissa? Kännykkä piippasi. Piip-piip. Piip-Piip. Toimiston hiljaisuudessa se oli alkuräjähdys. 

JÄTTÖMAA

7. toiseus

Mirkku katseli aurinkolasiensa läpi miehensä hahmoa. Se hahmo oli luotettava, huomaavainen, turvallinen ja tuli kotiin ajoissa. Kertoi asiat, kattoi pöydän illan juhlia varten, auttoi raivaamaan pöydän ja rakensi kesämökin auringon laskiessa länteen. Käänsi viinilasin alaspäin kolmen lasillisen jälkeen. Se hahmo auttoi saattamaan kolme lasta maailmaan ja vahasi auton aina keväisin ja syksyisin. Mies, joka oli kehitetty yhteiseloa varten. Talvirenkaat huolellisesti niihin tarkoitetuissa säilytyspusseissa, jotka oli ostettu edullisesti kaverin varaosaliikkeestä.
Mirkku käänsi katseensa kohti merta. Viikon loma kävelyitä historiallisessa kaupungissa, illallisia ja laadukkaita käsilaukkuja. Lapsille tuliaiset ja työpaikalle postikortti kahvihuoneen pöydälle. Äidille myös vanhainkotiin. Vanhainkotiin, josta oli puolen kilometrin matka hautaustoimistoon. Josta oli kilometrin matka hautausmaalle. Jonka jälkeen ei ollut mitään. Tästä ei kukaan kirjoittanut muoti- ja sisustusblogeissa, Mirkku mietti. Tunnisteet: WomanDress, SatuKenkä, affiliate with every selling shop of vanity. ”Minä olen tavanomaisuuden tunniste, ennustettavuuden jättömaa”, hän ajatteli nostaen aurinkolasit otsalleen. ”Entä jos toivon itseni kotikylän kalmistoon, hautaustoimiston Harri pukisi alastoman ruumiini blogeissa mainostamattomiin vaatteisiin ja hoitaisi minut viimeiseen lepopaikkaan. Kertoisi Lassille, joka joisi muistokseni kaksi kuppia kahvia ja nauttisi yhden lähileipomosta ostetun tuoreen viinerin.”
Puistatti omat ajatukset. Pekka vilkaisi Mirkkua, ehdotti hotelliin lähtemistä ja illallista Fredericon paikassa. Mirkku pisti aurinkolasit koteloon ja lokit työnsivät auringon taivaanrannan taakse.

ÄKKILÄHTÖJÄ

6.toiseus

Hautaustoimiston Harri siirsi itsensä lähemmäksi Katariinaa. Haavoittuvainein on ihmisolento unessaan, hän mietti. Yksinäiset hiussuortuvat vaelsivat pitkin naisen poskia. 

Ikuiset lähdöt. Niihin Harri oli töissään tottunut, mutta tämä oli eri asia. Katariina palaisi kauppakassien rytmittämään elämään, hän hyppäisi autoonsa ja ajaisi toimistolle palvelemaan asiakkaita, surevia, epävarmoja, kiireisiä ja repuista purkautuvia ristiriitoja. Niitä tarinoita Harri oli kertonut Kalla-kissalle ainoastaan, luottamuksella.

”Let the rain fall on your skin, I come to you defenses down, with the trust of a child”, korvamato ryömi salakavalasti Harrin korvaan hänen katsellessaan Katariinan varjojen täyttämää vartaloa. http://youtu.be/n7m7Q9VwYqw Tuossa on jotain enemmän, koko ihmisen kehityshistoria, hän mietti. Puolustusmekanismit, tietoisuuden, puolustuksen unohtaminen, antautuminen toisen luottamuskehään lapsen lailla. Kuinka puolustusmuurit olivat kasvaneet hänen ja Lissun välille, koko elämän kokemuksista, tiedotetuista ja tiedostamattomista. Heitteille jätetyistä asioista. Lähettämättömistä tekstareista. Jähmettyneistä hymiöistä. Ei kenenkään syy ja kuitenkin. Äkkiä sängyssä vaeltavat tyynyt muodostavatkin Kiinan muurin.

Lassi keitti kahvia, selaili hajamielisesti vanhoja lehtiä. Tänään sauvakävelylenkki, telkkarista Nyberg ja loppumattomia tähtitanssiisuomenääni -ohjelmia. Niistä päivien pinot kasattu, pätkitty ja halottu. Oikeastaan, olisi pitänyt ostaa myös matka Kreetalle Harrin pyytäessä mukaan, mutta jotenkin sillä hetkellä tuntui toiselta. Tai ei tuntunut oikeastaan miltään. Äkkilähtö, sitä voisi kokeilla loman alkaessa. Äkkilähtö, tuohon sanaan oli varmaan Harrikin työssään tottunut, Lassi ajatteli sarkastisesti ja käänsi vuoden vanhan viikkolehden sivua.

Taustakohina

5. toiseus

Hautaustoimiston Harrin asunnossa lipaston päällä oli Kallan kuva. Kissa oli kuollut viime syksynä, Harri oli ostanut kehykset Ikeasta ja laittanut siihen lempikuvan Kallasta, joka oli ollut Harrin uskollinen ystävä viimeiset 15 vuotta. Katariina vilkaisi Harrin asuntoa, joka oli miehen sisustamaksi yllättävän viihtyisä harmaine sävyineen. Harri huomasi Katariinan katseen Kalla-kissan kuvan heijastumana, mutta ei sanonut mitään. Huuhtaisi hieman pölyyntyneet viinilasit ja kaatoi polkupyöräviiniä laseihin, laittoi syksyllä Prismasta alennuslaarista ostamansa Eppujen kokoelmalevyn soimaan. Katariina istui sohvalla viereen. Otti Harria vasemmasta kädestä kiinni ja kertoi elämät ja tarinat, pettymykset ja elämykset. Harri kuunteli, muutaman sanan kaivoi rintataskustaan, lasit tyhjenivät ja kapeassa sängyssä makasi vartalot varjoja täynnä.
Sekavan illan muistikuvat olivat Lassin mielessä heti herätessä. Harri oli lähtenyt jossain vaiheessa Katariinan kanssa, Lassi oli pyöritellyt tuoppia sormissaan, taustakohinasta putosi lauseen pätkiä . ”Ehkä minun soluissa on jumiutuneita ihastumisvälittäjäaineita”, Lassi mietti ironisesti ja kuunteli, kun karaoke oli vaiennut, mutta pubin soittolistalta tuli http://youtu.be/awctdTtAVWg ja Mirkku lensi Volvollaan harmaan taivaan ja kynnetyn pellon välissä.

KURKIPARI

4. toiseus

Lassi ja Harri kävelivät keväisen harmaassa illassa kohti pubia. Kurkipariskunta lensi kaverusten yli. Kumpikin toisistaan tietämättä mietti, etteivät koskaan voisi olla yhtä onnellisia kuin tuo kurkipari. Hautaustoimiston Harri oli pari vuotta sitten eronnut Lissun kanssa. Päätös oli ollut yhteinen. ”Tahroja paperilla”, Harri hyräili eropäivänä, eikä osannut määritellä tunteitaan.

Joskus aamuöisen keskustelusession aikana kosteuden laskeutuessa puutarhapöydän päälle muutama vuosi sitten Lassi otti pitkän huikan valkoviiniä ja tunnusti Harrille etärakkautensa Mirkkuun. Avautuminen ei ollut helppoa Lassille, mutta Harri ymmärsi. Ymmärsi olla sanomatta mitään, nyökkäsi vain.

Pubissa oli jo meno riehakasta. Harri ja Lassi raahautuivat tiskin ääreen, Harri tarjosi, kaverukset kolauttivat tuoppeja yhteen ja jos oikein tarkasti katsoi, näkyi kasvoilla pieni hymy. Karaokessa joku lauloi jotain Yön biisiä. Harri inhosi Yötä, Lassi taas joskus mielikseen kuunteli Radio Suomesta Olli Lindholmin laulua.

Hautaustoimiston Harri ja Lassi alkoivat keskustella tulevan kesän lomasuunnitelmistaan. Ei mitään kummempia ollut Lassilla suunnitelmissa, josko Tampereella kävisi Väinö Linna -näyttelyssä. Harri oli varannut matkan Kreetalle. Harri tunsi kevyen koputuksen olkapäässään. Kääntyi katsomaan. Katariina. Pubin hämärässä punastuminen oli tuopin värinen.